The Peter Principle

Kreikan talouskriisistä puhutaan nyt paljon, ja pakko on kai puhuakin jos se tulee maksamaan jokaiselle Suomalaiselle yli 300 €. Koska olen asioita hitaasti ymmärtävää sorttia, en jaksa ymmärtää, että miksi kreikkaa on avustettava. Kreikka on maa joka on velkaantunut pahasti, sen julkinen sektori on valtava byrokraattinen ja korruptoitunut hässäkkä, suurin osa yksityisen sektorin tuloista on peräisin julkiselta sektorilta ja kukaan ei maksa veroja. Kreikan pienet tulot kertyvät turismista ja muutamasta oliivista. Toisin sanoen Kreikan massiivista julkista sektoria ei rahoita kukaan tai mikään. Mitä järkeä on siis antaa lisää rahaa tuhlattavaksi? Minä en ainakaan halua rahoittaa Kreikkalaista virkamiestä jotta hän saisi jokapäiväisen tietokoneenkäyttölisänsä ja kannustaisin häntä siihen jatkossakin.

Onneksi julkinen keskustelu aiheesta on edes jotenkin järkevällä tasolla – kukaan muu muutamaa Suomalaista pöhköä poliitikkoa lukuun ottamatta ei usko, että Kreikka koskaan pystyy velkojaan lunastamaan. Tässä tämä koko homman absurdius piileekin – lainasummat ovat niin suuria, että muiden valtioiden pitää tukea Kreikkaa lainarahalla. Tässä on toki paperilla järkeä, koska lainoittavat valtiot saavat rahansa Kreikkaa edullisemmin, velka tosin pitäisi maksaa takaisin.

En myös jaksa ymmärtää, että miksi Kreikan auttaminen on niin tärkeää, mitä vahinkoa auttamatta jättäminen voisi aiheuttaa? Miksi nyt on ryhdytty historian suurimpaan kehitysapuprojektiin? Pelotellaan sillä, että Kreikan luottoluokitus vajoaa, vetäen muut kuramaat mukaansa. Eli jos ymmärrän oikein, niin annetaan Kreikalle velkaa, jotta se saisi jatkossa lisää velkaa halvemmalla.

Sillä tosiseikalla, että Kreikka on euromaa, ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Kreikan eurojenkäyttö ei uhkaa muita euromaita mitenkään siitä yksinkertaisesta syystä, että Kreikalla – kuten ei muillakaan euromailla ole omaa keskuspankkia. Kreikka ei voi itsekseen käynnistää setelipainoa paikatakseen vajettaan ja näin käynnistää euro-inflaatiota. Ainoa tapa selvitä veloista on sisäisen devalvaation kautta. Kreikan kohdalla krapula on toki jo niin kova, että on uuden ryypyn paikka. Puheet siitä, että ellei Kreikkaa auteta, eskaloituu kriisi muihin maihin, on valheellinen. Jos Espanja ja Portugali ovat kusessa, ei Kreikan auttaminen sitä miksikään muuta. Espanja on suuruutensa vuoksi jo muutenkin omillaan. On hölmöä kuvitella, että Espanja selviäsi jotenkin paremmin budjettivajeestaan kunhan Kreikka saa bailout-rahansa.

Olen lukenut tai kuullut joskus sellaisen yrityksiin kohdistuvan viisauden, jossa sanotaan, että sitten vasta kun rahat ovat loppu, alkaa innovointi. Miksei samaa voi soveltaa valtioihinkin. Kun huomataan, että rahaa ei tule, eikä lisää voi painaa, loppuu myös metsureiden ulkotyölisät jolloin Kreikasta tulee sisäisen devalvaation myötä edullinen turistimaa jolloin sieltä saa halpaa retsinaa ja oliiviöljyä. Hidas nousu voi alkaa. Halpa (lue:ilmainen) rahoitus vain kannustaa jatkamaan samaa rataa kuin ennenkin. Juuri näin kävi taannoin pankeille, riskinotto vain jatkuu eikä peliä ole vielä edes katsottu loppuun saakka. Pankeistahan tässä nytkin on kyse, eihän tässä mitään Kreikkaa olla pelastamassa vaan Kreikkaa rahoittaneita pankkeja.

Ps. Lukekaa Nikos Kazantzakisin romaani Kerro minulle, Zorbas. Loistava kirja joka auttaa ymmärtämään, että miksi Kreikka on köyhä maa jossa asuu rikas kansa.

Arvopaperipörssi on markkinapaikka, jossa kauppaa käydään yrityksen osakkeilla ja muilla rahoitusinstrumenteilla. Osakkeiden hinta on kelluva, tarkoittaen, että hinta määräytyy vapaasti kysynnän ja tarjonnan mukaan. Kysyntä ja tarjonta määrittelee hinnan, kysynnän ja tarjonnan määrittelee taas yleinen saatavilla oleva informaatio kaupankäyntikohteesta. Pörssin hinnoittelu on tästä syystä hyvin tehokasta. Tehokkailla markkinoilla kaikki olemassa oleva informaatio on osakkeen hinnassa, siis ainakin teoriassa ja mahdolliset hinnoitteluvirheet karsiutuvat tehokkaasti. Siltikin jostain kumman syystä kaupankäynti pörssissä on kielletty jos kaupankäynnin tukena käytetään informaatiota jota ei ole julkisesti saatavilla. Tällaista kauppaa kutsutaan sisäpiirikaupaksi ja touhu on kielletty rahoitusmarkkinoiden uskottavuuden vuoksi. Väite on absurdi, koska sisäpiiritiedon tehokas käyttö tehostaisi markkinoita entisestään. Suomessa rahoitusmarkkinoita valvoo Finanssivalvonta joka työllistää armeijan valvojia, konsultteja, virkamiehiä jne. Jokainen ”oikeaan aikaan” tehty osakekauppa tutkitaan ja tuomio tulee oli kauppa tehty sisäpiiritietoa hyväksikäyttäen tai ei. Ihmetystä herättää, että miksi moinen ylipäätään pitää kieltää? Lain mukaan sisäpiirikauppa on rikos. Rikoksella on aina uhri, tietyissä tapauksissa uhri on rikoksentekijä itse, esimerkkinä otetaan turvavyö- tai moottoripyöräilijän kypäräpakko. En keksi suomen rikoslaista kuin kaksi rikosta joilla ei ole lainkaan uhreja; toinen on sisäpiirikauppa ja se toinen on jumalanpilkka (17 luvun 10 §). Sisäpiirikaupassa ei ole uhreja – ainoastaan voittajia.

Osakekaupassa on aina kaksi osapuolta, ostaja ja myyjä. Oletetaan, että ostajalla on sisäpiiritietoa ja hän haluaa ostaa lisää osakkeita koska tietää niiden arvon kohta nousevan, myyjällä tätä tietoa ei ole käytettävissään. Tässä esimerkissä ostaja on voittaja ja myyjä häviäjänä. Merkillepantavaa on se, että myyjä olisi myynyt osakkeet joka tapauksessa oli ostajalla sisäpiiritietoa tai ei. Sisäpiirikaupan salliminen tai kieltäminen ei olisi vaikuttanut hävinneen osapuolen myyntipäätökseen mitenkään, joten miksi kieltää? Sisäpiirikauppa on kateusrikos joka ei nykypäivänä enää kuuluisi rikoslakiin vaan Akvinolaiseen hyve-etiikkaan.

Tässä vaiheessa on pakko mainita, että sisäpiirikauppaa ei pidä sekoittaa keinotekoiseen markkina-arvon vääristelyyn esim. tase-arvoja vääristämällä, tällainen touhu on täysin verrattavissa urheilumaailmasta tuttuihin sopupeleihin. Tähän toivosi Finanssivalvonnankin keskittävän teränsä harmittoman sisäpiirikaupan sijaan. Valitettavasti höveli kirjanpitolaki antaa yrityksille mahdollisuuden ihan laillisesti kaunistella taseitaan kaikella roskalla.

Taloussanomissa oli oli Jan Hurrin oiva kirjoitus: ”myöntäkää jo, tämä virhe synnytti finanssikriisin”. Kirjoituksessa finanssikriisin syntyyn tarjotaan puutteellisia pankkien vakavaraisuusvaatimuksia. Kirjoitus meni ihan nappiin, enemmänkin minua ihmetyttää se, että voiko asiasta edes olla mitään epäselvää. On hurskastelua syyttää ihmisen ahneutta, ahneus on ihmisluonteen biologinen perusominaisuus, joka ei ole häviämässä mihinkään. Oikein kanavoitu ahneus yhdistettynä laiskuuteen on se, joka meidät on tänne tuonut. Pankit olivat toki keskeisessä roolissa finanssikriisin synnyssä, mutta vain siitä syystä, että niille annettiin siihen mahdollisuus ja vieläpä aivan laillisesti. Pankit lainaavat ulos rahaa. Niin kauan kuin pankit voivat lainata rahaa jota heillä ei siis ole, syntyy finanssikriisejä jatkossakin. Pankit ovat liikeyrityksiä joiden ainoana tehtävänä on tuottaa rahaa omistajilleen. Muista liikeyrityksistä poiketen heillä on valtioiden näkökulmasta erityisoikeuksia. Osittaiskassavarannon turvin he saavat lainata ulos rahaa jota heillä ei ole ja maksuvalmiuden pettäessä tappiot sosialisoidaan veronmaksajien rahoilla. Tähän eivät tavalliset liikeyritykset pysty. Jos tavallinen talliainen toimisi pankin tavoin esimerkiksi osakemarkkinoilla, tarkoittaisi se sitä, että 100 € pääomatakuuta vastaan otetaan 1000 € velkaa ja pelataan koko summalla pörssissä. Jos sijoitukset tuottavat voittoa, niin otetaan samassa suhteessa lisää velkaa ja jatketaan samaa rulettia. Pelkoa ei ole siitä, että sijoitukset menevät pieleen koska valtio pelastaa aina kuiville.

Pankit puolustavat itse kiivaasti nykyistä järjestelmää ja miksi ei, onhan se heille loistava diili. Björn Wahlroos sanoi viime syksyllä Ylen haastattelussa, että vakavaraisuusvaatimuksia kasvattamalla päästään kyllä eroon finanssikriiseistä, mutta samalla myös talouskasvusta. Pidän Wahlroosia viisaana miehenä, mutta tässä hän on kyllä väärässä. Pankeilla on toki taloudessa merkittävä rooli; ne kanavoivat varoja sieltä missä niitä on, sinne minne niitä tarvitaan, mutta on melko absurdia väittää että tämä kaikki on mahdollista ainoastaan pankkien myötävaikutuksella. Se mitä pankit ovat nyt tehneet on, että ne ovat kanavoineet varoja tyhjästä sinne minne niitä tarvitaan. Kun otetaan huomioon, että pankeille valuu noin 20 % (En ole ihan varma prosentista, mutta samaa suuruusluokkaa kuitenkin) elinkeinoelämän tuottamista varoista, voidaan puhua jo kusetuksesta. Mitä itse tekisit jos kiinteistövälittäjä ottaisi 20 % välityspalkkiota? Tokihan on niin, että rahoituksen saanti olisi nykyistä vaikeampaa jos pankkien vakavaraisuusvaatimukset olisivat oikeasti tiukat, mutta täytyy ottaa huomioon, että löysä raha tuottaa virheinvestointeja ja edesauttaa näin nyt koettuja finanssikriisejä. Jos raha on löysässä ja halpaa, niin kynnys tehdä huonojakin sijoituksia on matala. Terveessä taloudessa pankkien rooli on olla rahan markkinapaikkana, pankithan eivät oikeasti rahaa lainaa. Rahaa lainaavat he, keillä sitä on. Pankin rooli on olla vain välittäjänä.

” Yritys on yleisessä kielenkäytössä käytetty yhteisnimike yhden tai useamman henkilön harjoittamalle, yleensä taloudellista hyötyä tavoittelevalle, toiminnalle. Yritystoiminnan harjoittamiseksi yrittäjä/yrittäjät perustavat usein yhtiön, jonka puitteissa ja nimissä yritystoimintaa harjoitetaan. Yrityksiä on olemassa useissa eri yhtiömuodoissa.”

Näin sanoo Wikipedia yrityksistä. Osakeyhtiö on suosittu yritysmuoto, siihen on monta hyvää syytä. Osakeyhtiöllä tarkoitetaan sitä, että yrityksen omistus on jaettu esim. 1000 osakkeeseen. Yrityksen omistus voi näin olla keskittynyttä tai hyvin hajautettua. Kun yritys tekee voittoa, maksetaan tavallisesti osakekohtaista osinkoa, eli jaetaan voitto. Voitto voidaan myös sijoittaa muuta käyttöä varten, tästä päättää erillinen yhtiökokous.  Osakeyhtiön, tai minkä tahansa yhtiön käypää arvoa on hyvin kimurantti arvioida. Arvo koostuu pääosin yrityksen omaisuudesta ja tulevaisuuden odotuksista. Tulevaisuutta on kenenkään mahdoton arvioida ja omaisuuden arviointi on vaikeaa pääosin siitä syystä, että yritysten kirjanpito ei ole tästä maailmasta. Tilinpäätös saadaan näyttämään juuri siltä miltä halutaan, kun tarpeeksi kikkaillaan poistoilla, jaksotuksilla ja alaskirjauksilla. Lopputuloksesta ei enää kukaan ota selvää.

Silloin kun kukaan ei tiedä, yleinen mielipide on paras. Julkisten osakeyhtiöiden osuuksista käydään avoimesti kauppaa paikassa nimeltä pörssi. Huoraamalla itseään pörssissä on yrityksillä mahdollisuus hakea sieltä rahoitusta, se voi jopa toimia jos yleinen usko yritykseen on kova. Kaikkien etu on, jos pörssissä käytävä kauppa olisi rehellistä, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Pörssi työllistää välillisesti armeijoittain tarkastajia, konsultteja, lakimiehiä jne. jotka vaativat, valvovat, tarkkailevat ja rajoittavat pörssissä käytävää kauppaa.

Kaikki tämä valtava regulaatio on johtanut siihen, että nykyiset, etenkin julkiset osakeyhtiöt ovat aika erikoisia laitoksia, joita ainakaan vapaa markkinatalous ei olisi muokannut sellaiseksi, millaisia ne nyt ovat. Nykyään on tärkeää, että yritys menestyy ensisijaisesti pörssissä, kaikki muu on toisarvoista. Pörssiarvossa nähdään selvästikin jotain, mitä siellä ei ole. Pörssiyritysten omistus on jakautunut kasvottomaksi. Yritykseen sijoitetaan rahastojen kautta, joilta vaaditaan jatkuvaa arvonnousua myös lyhyellä tähtäimellä. Koska pörssiyrityksen tehtävä on tuottaa jatkuvaa voittoa omistajilleen, syntyi käsite kvartaalikapitalismi. Toteuttaessaan tätä ”voittoa omistajille” tehtävää, yritykset suunnittelevat toimiaan ainoastaan kolmen kuukauden päähän. Yritysjohto, joka suunnittelee investointeja useamman vuoden jänteellä on epäonnistunut tehtävässään.  Tästä syystä moni järkeväkin investointi jää tekemättä, jos vaarana on, että se lyhyellä aikavälillä heikentäisi  yrityksen osakekohtaista tulosta. Hyvänä esimerkkinä ovat Amerikkalaiset autotehtaat, jotka nyt ovat konkurssikypsiä, koska kvartaalikapitalismin alttarilla säästettiin tuotekehityksestä.

Osakeyhtiöitä johtaa palkattu johto ja yrityksen strategiasta vastaa sen hallitus. Hallitus koostuu lähes aina henkilöistä joilla ei ole kyseisen alan ammattitaitoa tai edes sen tuntemusta. Johdolla on usein molempia, mutta heidän pitää nauttia (epäpätevän) hallituksen luottamusta. Koska yrityksen varsinaiset omistajat eivät tähän yhtälöön mahdu, voi johto vapaasti ryövätä itselleen satumaiset edut palkkojen, bonuksien, optioiden ym. muodossa. Kun kissa on poissa, hyppivät hiiret pöydillä. Todella erikoinen järjestely jos tarkemmin pysähtyy miettimään.

Nyt Fortumin tapauksessa saimme ainutlaatuisesti seurata kuinka omistaja (valtio, kansa) käytti julkista valtaansa, johtaen nopeasti yhtiön toimitusjohtajan  sekä hallituksen eroon. Omistaja piti johdon etuja, etenkin optioita kohtuuttomina. Kapitalistinen näkemys on, että optiot ovat yrityksen omia rahoja, jotka voidaan jakaa kuten halutaan. Molemmat näkemykset ovat periaatteessa oikeassa.  Optioiden suurin ongelma on se, että ne eritoten palkitsevat lyhyen ajan kurssinousua johtaen virheinvestointeihin ja kurssien ”manipulointiin”. Optiothan muuttuvat rahaksi ainoastaan silloin jos kurssi nousee.  Fortumin tapauksessa on aika selvää, että ”osakkeenomistajien omat rahat”, joista optiot maksettiin, oli kerätty suoraan kansalta tavalla jonka ainoastaan monopoli mahdollistaa. En ymmärrä miksi sellaisesta pitäisi palkita johon kuka tahansa kykenee.

Yritykset eivät sinällään tarvitse pörssiä mihinkään, mutta pörssi on silti oleva koska jossain yrityksistä käytäisiin joka tapauksessa kauppaa. Pörssiarvo on vain saanut sellaiset mittasuhteet joka on kääntynyt yrityksiä itseään vastaan. Yrityksen tavoite EI voi olla pörssiarvon lisääminen, sen on oltava seuraus, ei syy.

” Shareholder value is an outcome—not a strategy” sanoi muuten kvartaalikapitalismin isänä pidetty Jack Welch hiljattain.

Kultakanta on aihe, jolla saa talouspiireissä aikaan kiivaan keskustelun helposti. Usein vain on niin, että kultakanta on väärinymmärretty.  Tässä kirjoituksessani tarkoitan ”puhdasta” kultakantaa. Kultakannan erilaisia muotoja on maailmalla ollut useita, puhdasta tuskin koskaan. Puhdas kultakanta tarkoittaa, että rahan perustana käytetään kultaa, jokainen liikkeelle laskettu seteli tai elektroninen rahayksikkö on koska tahansa vaihdettavissa kultaan jota vuorostaan säilötään keskuspankissa, tai sitten vaihtoehtoisesti fyysistä kultaa käytetään suoraan rahana. Keskuspankin kultavarannon pitää vastata liikkeellä olevan rahan määrää. Kullan käyttö rahana on ollut perusteltua siksi, että ihmiset ovat sitä aina  arvostaneet ja mikä tärkeämpää, sen määrä on pysynyt suhteellisen vakaana.

Kultakantaa arvostellaan usein väärin perustein. Kuten mainitsin, on puhdasta kultakantaa tuskin koskaan laajemmin missään ollut käytössä. Kultakantaisissa rahajärjestelmissä kullan pitoisuutta laskettiin, kolikoita leikattiin, katteetonta rahaa painettiin milloin mistäkin syystä. Yleensä syynä alkemistisiin toimenpiteisiin oli valtion akuutti rahoitustarve. Kultakannasta on sittemmin luovuttu asteittain. 1900-luvun kultakanta oli enää symbolinen jäänne, jolla ei oikean kultakannan kanssa ollut juuri mitään tekemistä. Kultakannan kritisointi tai puolustaminen pohjautuen historiaan ei siksi ole mielekästä.

Usein kultakantaa kritisoidaan sillä, että kullan käyttö rahana on epäkäytännöllistä. Ei ole järkevää säilöä kultaa holveissa koska sille on muutakin käyttöä, kulta voidaan helposti varastaa, sitä on liian vähän, sen arvo ei ole vakaa jne. Kultakannan ominaisuudet eivät johdu kullasta vaan siitä, että sen määrä on vakaa. Rahan määrä voisi yhtä hyvin olla sidottu esimerkiksi taivaalla näkyviin tähtiin perusidean pysyessä samana. En käsittele tässä ollenkaan kultakannan käytännön ongelmia, vaan sen teoriaa.

Koska puhtaassa kultakannassa rahan määrä pysyy suhteellisesti vakaana, näkyy taloudellinen kasvu rahan arvon nousuna eli deflaationa, koska markkinoilla tarjolla oleva hyödykkeiden määrä lisääntyy suhteessa rahan määrään.  Pankit eivät pysty lainaamaan yli oman pääomansa, jolloin luottoekspansiot eivät ole mahdollisia. Mahdolliset talouskuplat ovat ns. nollasummapelejä joista kärsivät vain niihin osallistuneet. Nykyisen kaltaisia taloussyklejä ei kultakanta mahdollista. Kultakannassa talous kasvaa vakaasti ilman ”irtiottoja”. Talouden negatiivinen kasvu voi olla seurausta ainoastaan luonnonvarojen hiipumisesta esim. öljykriisistä johtuen tai jostain muusta ulkoisesti rajoittavasta tekijästä.

Kultakanta tekee rahajärjestelmästä yksinkertaisemman ja vakaamman. Nykyisessä FIAT-järjestelmässä jossa sekä hyödykkeiden, että rahan määrä muodostuu kysynnän ja tarjonnan mukaan toisistaan riippumatta on jo perusaineksiltaan epävakaa.

Suurimman virheen kultakannan (tai minkä tahansa muun kommoditeettirahan) vastustajat tekevät siinä, että he mielessään yrittivät istuttaa kultakannan nykyiseen monetaristiseen järjestelmään. On aivan selvää, että jos nykyinen inflatoriseen järjestelmään mukautunut yhteiskunta yhtäkkiä korvataan toisella aivan erilaisella, aiheuttaa se valtavia ongelmia. Sinänsä inflatoriseen järjestelmään perustuva yhteiskuntarakenne on paljon keinotekoisempi tuotos kuin ”luonnollinen” deflaatio. On naiivia ajatella, että inflatorinen rahajärjestelmä jossa yksityisille pankeille annetaan oikeus rahantekoon, olisi ainutlaatuisuudessaan niin erinomainen, että ilman sitä ei olisi taloudellista kasvua ja sen tuomaa hyvinvointia.  Näin ajatellen inflaatio itsessään loisi ne perustarpeet (ravinto, suoja, lämpö, energia jne.)joiden tyydyttämisen tarve luo talouden kasvua. Argumentointi tyyliin ”deflaatio aiheuttaa kulutuksen ja investointien laskun, koska hintojen odotetaan laskevan edelleen. Se taas johtaa edelleen tuotannon laskuun ja työttömyyden nousuun” on pätevää ainoastaan silloin kun sitä tosiaan yritetään peilata nykyisen järjestelmän kautta. Kulutusta ei tapahdu sen vuoksi, että on pakko kuluttaa, jottei raha happane inflaation vuoksi käsiin. Eihän kukaan syö jäätelöä siitä syystä, että sitä on pakko syödä, koska muuten se sulaa käsiin. Jäätelöä syödään sen mielihyvän tuottamasta tarpeesta. Deflatorinen jäätelö ei sula, joten sen voi nauttia hitaammin. Mitään taloudellista syytä sille, että rahan arvon tulisi jatkuvasti heiketä, ei ole olemassa ellei asiaa katsota valtiontalouden näkökulmasta.

Sain palautetta, että blogissani kuvatut käsitteet ovat monelle outoja, enkä selitä niitä tarpeeksi. Myönnän näin olevan ja asia korjattakoon.

Länsimaissa käytössä olevaa rahajärjestelmää kutsutaan nimellä FIAT-raha, tarkemmin FIAT-raha ilman reservivaatimusta. Rahan arvoa ei ole sidottu mihinkään kuten esimerkiksi kultakannassa, vaan se kelluu kysynnän ja tarjonnan mukana. Kierrossa olevan rahan määrästä päättävät keskuspankki ja yksityiset pankit. Keskuspankki lisää rahan määrää inflaatiotavoitteen mukaan ja yksityiset pankit loihtivat rahaa luotonannolla.

Keskuspankin toiminnasta ja yksityisten pankkien oikeudesta luoda rahaa on liikkeellä niin paljon salaliittoteorioita ja väärinkäsityksiä, että asiaa on hyvä selvittää. Etenkin USA:n keskuspankin synnystä ja toiminnasta on liikkeellä paljon kummallisia tarinoita joista jotkin sivuavat jopa Kennedyn murhaa.  Keskuspankin ”oikea” tehtävä on, kuten jo tässä tuli esiin, säädellä rahan määrää sekä stabilisoida taloutta. Keskuspankin vähemmän tunnettu, mutta ehkä kaikkein tärkein tehtävä on lisätä valtion varallisuutta ns. inflaatioverolla. Se ei ole mikään salaisuus, joten joudun tuottamaan salaliittolaisille pettymyksen. Keskuspankki voi tehdä rahaa usein tavoin: lainaamalla markkinoille, ostamalla valtion tai pankkien velkakirjoja (setelirahoitus), takaamalla lainoja jne. Tavallisin keino luoda rahaa on lainata sitä yksityisille pankeille, ohjauskorolla säädetään sen määrää.  Inflaatioveron mekanismi on yksinkertainen. Valtio tarvitsee rahaa taisteluhelikoptereihin, valtio lainaa rahaa keskuspankilta (1) ja ostaa ne helikopterit. Koska keskuspankki loi rahat lainahetkellä, niin kierrossa olevan rahan määrä lisääntyy samassa kun helikopterit maksetaan. Jos rahan kvantiteettiteoriaan on luottaminen, niin tämä uusi kiertoon päästetty raha aiheuttaa inflaatiota. Näin inflaatio syö valtion velkaa. Vielä suurempi hyöty saadaan jos valtio ostaa helikopterit suoraan setelirahoituksella, koska rahan liikkeellelaskija kerää hyödyn ennen inflaation puraisua. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää valtioiden rajaton elvytysinto – taatakseen inflaatioveron jatkumisen.

Kaikki raha saa siis alkunsa keskuspankista, mutta rahan tekeminen ei pääty tähän. Yksityiset pankit voivat lisätä kierrossa olevan rahan määrää luotonannolla (fractional-reserve banking). Mekanismi on usein väärin ymmärretty ja siitä keskustellaan vilkkaasti. Lyhyesti tämä tarkoittaa sitä, että jos pankilla on 100 rahaa omaa pääomaa voi pankki lainata ulos esim. 1500 rahaa riippuen vakavaraisuussäännöksistä. Tätä pankkien tapaa ”taikoa rahaa tyhjästä” kritisoidaan usein, asia ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen. Jos järjestelmä toimii niin kuin pitää, rahoja ei suinkaan luoda mielivaltaisesti tyhjästä. Kun pankki lainaa rahaa (joita sillä ei siis ole) perustuu lainaus lainanottajan takaisinmaksukykyyn, takauksiin ja luottamukseen. Voidaan kuvitella, että takaisinmaksukyky, luottamus ja takaukset ovat varallisuutta jonka pankki vaihtaa likvidiin muotoon eli rahaan. Hyvin toimiessaan (lue:niin pitkään kun lainat maksetaan takaisin) tällainen pankkijärjestelmä on hyvin dynaaminen.

Toinen usein väärinymmärretty asia on tämä koron käsite. Kaikki raha luodaan velasta, mutta rahaa korkojen maksamiseen ei luoda missään. Ainoa keino maksaa erääntyvät korot on ottaa lisää velkaa jolloin järjestelmä pysyy pystyssä ainoastaan niin pitkään kun uutta velkarahaa valuu järjestelmään jatkuvasti. Asia ei kuitenkaan mene ihan niin.

Oletetaan, että otat pankista lainaa 12 000 rahaa vuoden maksuajalla. Lainaa lyhennät 1 000 rahaa kuussa ja korkoihin menee 100 rahaa kuussa. Rahaa luotiin alussa 12 000 ja takaisin pitäisi maksaa 13200. Tulosi eivät riitä enää korkojen maksuun, joten saat extratyötä siitä pankista josta lainasit rahat. pankki maksaa palkkaa sinulle 100 rahaa kuussa, josta sitten tunnollisesti maksat lainan korot kerran kuussa. Tämä 100 rahaa sitten pomppii edestakaisin sinun ja pankin välillä kunnes laina on maksettu. Rahoja korkoihin ei tarvinnut lainata mistään. Yksinkertaisuuden vuoksi otin esimerkkiin saman pankin kuin mistä rahat lainattiin. Oikeasti sillä ei ole merkitystä mistä nämä rahat tienattiin.

FIAT-rahajärjestelmän suurin heikkous on vallan kerääntyminen pienelle joukolle, pahimmassa tapauksessa yhdelle ihmiselle (2). Alan Greenspan piti vuosikausia keskuspankin korkoja liian alhaalla, huomattavasti markkinakorkoja alemmalla tasolla. Halpa raha kanavoituu helposti virheinvestointeihin ja arvostuskupliin. Hintojen noustessa pankkien vakavaraisuussäännökset lasketaan pieleen, koska ne perustuvat ylihinnoiteltuihin omaisuuseriin kuten kiinteistöihin. Nousukaudella vakavaraisuussäädökset koetaan rasitteeksi, jolloin ne kierretään mm. shadow bankingillä jotka ovat (olivat) valvonnan ulkopuolella mutta siltikin legitiimejä luotottajia. Eli kyse ei ole mistään salaliitosta vaan ainoastaan vikaherkästä järjestelmästä. Nimi FIAT todellakin tekee tässä oikeutta.

(1) Valtio ei lainaa suoraan keskuspankilta, mutta kirjoitan niin yksinkertaistaakseni esimerkkiä

(2) Vallan keskittymisen suurin riski ei ole korruptiossa, vaan siinä, että pätemättömyyden taso ei säästä ketään.

Kun kävelet leipuriin ja ostat sieltä leivän, niin leivän hinta muodostuu siitä työpanoksesta mikä leivän valmistamiseen kuluu. Ensiksi tulee mieleen leivontaan käytetty aika. Leivontaan tarvitaan raaka-aineita. Raaka-aineiden kerääminen, jalostaminen ja kuljettaminen vaativat myös työpanosta. Leipomiseen tarvitaan työkaluja, tilat, energiaa ym. Kaikkien näiden mahdollistaminen on vaatinut työpanosta. Työpanokset jakautuvat leivän hintaan eri tavoin. Leipomotilat valmistetaan vain kerran, joten mitä enemmän leipiä leivotaan, sitä vähemmän työpanosta kuluu per leipä. Se, että leivän hinta ei kaikkialla ole sama, johtuu siitä että työpanoksen hinta vaihtelee. Usein puhutaan siitä, että hinta muodostuu kysynnän ja tarjonnan mukaan. Näin onkin, mutta se olettama sisältyy tähän työpanokseen.

Jos esimerkiksi kyseisen leipurin leivät ovat hyvin suosittuja, on leipurilla mahdollisuus nostaa hintoja. Leipurin leivät ovat kuitenkin ihan tavallisia leipiä, joten melko pian tulee toinen leipuri tarjoamaan vastaavia leipiä edullisemmin. Ensimmäinen leipuri vastaa tähän leipomalla maukkaampia leipiä tekniikalla, jonka vain yksi hänen työntekijöistään hallitsee. Näin ensimmäinen leipuri voi pitää jatkossakin korkeampia hintoja pysyen kilpailussa mukana. Maukkaiden leipien valmistamisen hallitseva työntekijä voi myös nostaa omaa korvaustaan, koska hänen työpanostaan ei voida korvata. Molemmat leipurit ovat nyt erikoistuneet. Eli lisääntyvä kysyntä lisää tarjontaa, hinta nousee vasta sitten kun tarjontaa ei enää voida lisätä ilman, että työpanosta lisätään.

Tähän on pakko vielä mainita, että myös niukkuushyödykkeiden hinta määräytyy niiden loppukulutushyödykkeeksi saattamiseksi vaatiman työpanoksen mukaan. Beluga on Kallen kaviaaria arvokkaampaa siksi, että sen saaminen paahtoleivän päälle vaatii enemmän työpanosta. Tässä kohtaa pitää tehdä ero määrällisen ja laadullisen työpanoksen välille. Miestyötunteja Belugan saaminen ruokapöytään ei välttämättä vaadi Kalle kaviaaria enempää, voi vaatia jopa vähemmän. Mutta työ on vaikeampaa jo pelkästään maantieteellisistä syistä ja sammen harvinaisuudesta johtuen. Kaviaarin hinta tule nousemaan niin pitkään kunnes viimeinen sampi on kalastettu ylös. Sammen harvetessa jokainen kalastettu sampi on edellistä kovemman työn takana. Kun sammet loppuvat, on työn määrä ja hinta ääretön.

Edellinen toimi johdatuksena sille, että miten palkka muodostuu. Miksi lääkäri tienaa enemmän kuin bussikuski? Palkkaeroja ei voida selittää sen mukaan kuinka tärkeää työ on. Markkinataloudessa kaikki työ on oletusarvoisesti yhtä tärkeää (ihan oikeasti). Kuvitelkaa maailma ilman jätekuskeja, ei onnistu. Mutta maailma ilman yliopiston päivystävää dosenttia on hyvinkin helppo mieltää. Joten työn tärkeys ei riitä selittämään palkkaeroja.

Joskus puhutaan, että sille joka ”tuo rahaa taloon” maksettaisiin parhaiten. Tämän analogian mukaan Stockmannin kassat tienaisivat ruhtinaallisesti. Hieman parempi arvaus on, että työn arvostus ja vaativuus korreloisi jotenkin palkan kanssa. Sairaanhoitajan tai lastentarhan opettajan työt ovat arvostettuja, vaativia ja vastuullisia mutta palkat eivät ole häävejä. Miksi? Siksi, että ne ovat helposti korvattavissa.

Markkinataloudessa palkka määräytyy tehtävään palkatun henkilön korvattavuuden mukaan. It-firmoissa myyjille maksetaan pääsääntöisesti paremmin kuin koodaajille. Voidaan olettaa, että molempia on markkinoilta saatavissa yhtä helposti. Koodaajan taidot ovat todennettavissa heti, myyjä voi palloilla jopa vuoden ennen kuin todelliset kyvyt tulevat esiin. Hyvästä myyjästä kannattaa siksi pitää kiinni. Eli myyjä on koodaajaa työläämmin korvattavissa. Vastaavia esimerkkejä voisi luetella loputtomiin, lopputuloksen ollessa (lähes)aina sama. Joskus se voi vaatia jonkin verran päättelyä. Ammattiliitot tekevät työntekijöistä ”keinotekoisesti” korvaamattomia, esimerkkinä paperityöntekijät ja lentäjät, myös työmarkkinoiden hitaus ja joustamattomuus saattaa joskus hämärtää tätä palkka=korvaamattomuus teoriaa.

Tämä(kään) teoria ei ole täydellinen. Olen miettinyt pääni puhki, että miksi jotkin alat ovat hyvin tai erittäin hyvin palkattuja, vaikka työ on helppoa ja korvaavaa pätevää työvoimaa olisi yllin kyllin saatavilla. Otetaan esimerkiksi pankkien analyytikot. Analyytikon tehtävänä on arvioida eri tekijöiden vaikutusta pörssikursseihin. Jostain syystä analyytikot ovat vielä erikoistuneet tietyn alan yhtiöihin. Analyytikko voi ennustaa osakkeen arvon joko nousevan tai laskevan. Ennustus osuu oikeaan joka toinen kerta. Onnistuneen/epäonnistuneen ennustuksen jälkeen analyytikko selventää, että miksi kävi näin. Selvennyksen hän lukee suoraan Bloombergin sivuilta. Analyytikko ei voi koskaan epäonnistua työssään. Jostain syystä heille kuitenkin maksetaan erinomaista palkkaa työstä josta kuka tahansa suoriutuisi. Lisäksi tällaisen työn tarpeellisuudesta voidaan olla eri mieltä.

Vielä suurempi ihmetyksen aihe on suurten pörssiyritysten johtajat. Heidän palkkionsa ovat satumaiset. Ei kai kukaan vakavissaan kuvittele, että yritysten johtoon ei saada pätevää väkeä, ellei heille makseta miljoonia ja taas miljoonia. Lisäksi epäilen ylipäänsä yritysjohdon osuutta yrityksen menestymiseen. Tokihan sillä on merkitystä että millaisia päätöksiä tehdään, mutta päätökset ovat sellaisia, ettei huippujohtaja osaa niitä sen paremmin tehdä kuin kukaan muukaan.  Joko pitää tehdä aivan triviaaleja päätöksiä joihin pystyy kuka tahansa, tai sitten päätös pitää tehdä ”vaistoihinsa” luottaen eli tuurilla, siihenkin pystyy kuka tahansa. Nousukaudella menestyvät kaikki, laskukaudella ei menesty kukaan. Valtavirrasta poikkeavat seilaavat tuurilla. Jokainen joka on lukenut esimerkiksi Jack Welchin opuksia, joutuu toteamaan, että hänen ”menestysreseptinsä” eivät juuri eroa Hartolalaisen kyläkauppiaan perityistä opeista.

Onko tämä kateellisuutta? Kyllä tämä on juuri sitä ja sinunkin kuuluisi olla kateellinen. Se, että yritys maksaa liikkeenjohdon konsultille siitä, että hän osaa kravattisolmun sekä muutaman business-fraasin on osa tätä työpanosta joka sisältyy tuotteen hintaan. Siitä maksamme me kaikki.

En keksi mitään muuta syytä tällaisiin kummallisuuksiin, kuin että kyseessä on systemaattinen virhe (eng. bias). Kollektiivisesti uskotaan, että sillä on oikeasti jotain väliä, kuka istuu yrityksen toimitusjohtajan pallilla. Tämä saa aikaan arvostusharhan joka näkyy sitten palkoissa. Näistä systemaattisista virheistä kerron enemmän vedonlyöntiartikkeleissani.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) tekemän arvo- ja asennetutkimuksen mukaan täysin vapaa markkinatalous saa kansalaisilta jyrkän tuomion. Täysin vapaata markkinataloutta pidetään myös nykyisen talouskriisin aiheuttajana samaisen tutkimuksen mukaan.

Vapaata markkinataloutta on paha mennä syyttämään, koska sitä ei sellaisenaan missään sovelleta. Kaikki länsimaiset taloudet ovat sekatalouksia, jotka sisältävät kapitalistisia ja sosialistisia piirteitä. Sekataloudessa on epäterveitä piirteitä, jotka saavat aikaan erilaisia ei-toivottuja ilmiöitä. Puhdas markkinatalous tai sosialismi ei kärsi ”omatekoisista” talouskriiseistä.

Valtiot (ei markkinatalous) luopuivat kommoditeettirahasta ja perustivat keskuspankit rahoittaakseen omia kulujaan yksinkertaisesti painamalla rahaa. Tämä aiheuttaa inflaatiota, joka on ”hiljainen vero” valtiolle. Keskuspankki painaa rahaa valtion kassaan, valtio rahoittaa sillä hankkeensa ja tulee samalla laittaneeksi uunituoreet rahat kiertoon. Kiertoon lisätty raha inflatoituu vähitellen, joten liikkeellelaskija=valtio sai hyödyn itselleen, jonka kansalaiset maksavat rahanarvon alentumisella. Keskuspankit ovat valtiollisen intressin piirissä, vapaassa markkinataloudessa ei keskuspankilla ole asemaa. Mukavampaahan rahaa on taikoa, kuin kerätä ne veronmaksajilta suoraan.  Inflaatiovero on myös syynä aivan järjettömään elvytysintoon talouskriiseissä. Deflaatiossa ei valtio saa tuloja. Deflaatio ei ole markkinatalouden vihollinen, mutta valtiontalouden vihollinen se on. Valtio on myös suuri lainaaja yksityisiltä pankeilta, joten on valtion etu, että pankit pystyvät lainaa helposti myöntämään. Älytön pankkimatematiikka onkin varmaan suurin yksittäinen syy talouskriiseihin.

Pekka tallettaa 100 € pankkiin ja pankki lainaa siitä 50€ Mikolle. Pekka suunnittelee taloutensa ikään kuin hänellä edelleen olisi se 100 €, koska se on milloin tahansa hänen nostettavissaan. Myös Mikko suunnittelee taloutensa sen mukaan, että hänellä on 50 € käytettävissään. Rahaa on oikeasti 100 €, mutta talous toimii sen mukaan kuin sitä olisi 150 €, vaikka mitään ei ole säästetty tai tuotettu.  Oikea maailma on vielä raadollisempi, koska pankit lainaavat ulos talletetun summan moninkertaisesti. Näin he voivat tehdä, koska keskuspankki takaa likviditeetin Bank run tilanteessa. Eli valtioiden sääntelemä (suojaama) pankkipolitiikka altistaa talouskuplille, luoden valheellisen varallisuudentunteen joka johtaa virheinvestointeihin. Näitä ylilyöntejä yritetään sitten estää epäonnistuneilla vakavaraisuussäännöksillä. Huonoa sääntelyä yritetään paikata lisäämällä huonoa sääntelyä. Vapaassa markkinataloudessa ei kenelläkään ole monopolia rahan luomiseen.

Nykyisen talouskriisin lähtölaskenta alkoi ihan konkreettisesti valtion sääntelyllä. Yhdysvaltalaiset asuntolainoja rahoittavat yhtiöt Fannie Mae ja Freddie Mac perustettiin valtion toimesta toteuttamaan amerikkalaista unelmaa, eli omaa asuntoa kaikille, oli varaa tai ei. Pankkeja uhattiin jopa syrjintäsakoilla, elleivät he lainanneet rahaa maksukyvyttömille (Community Reinvestment  Act). Ei aivan täytä vapaan markkinatalouden tunnusmerkkejä tämäkään. Toki on niin, että lainojen jälleenmyynti, luottoluokitusten uudelleenreittaus, massiiviset johdannaisviritelmät jne. oli puhdasta markkinataloutta ahneimmillaan, mutta sääntely antoi siihen tilaisuuden. USAn keskuspankki FED heivasi Alan Greenspanin johdolla lisää vettä myllyyn pitämällä korot keinotekoisen alhaalla. Osoittaa huonoa harkintakykyä syyttää vapaata markkinataloutta jos rahamarkkinoiden vahvin ase (keskuspankin korkopolitiikka) on käytännössä yhden miehen käsissä. Koska vapaa markkinatalous tunnustaa ihmisen ahneuden, eliminoi se sen haitat parhaansa mukaan. Suunnitelmatalous taas ei tätä tunnusta, joten sekatalous mahdollistaa kaikki ikävät lieveilmiöt yhdistämällä molempien huonot puolet.

Tieto siitä, että jotain toimialaa (pankkeja) suojellaan valtion toimesta, johtaa sellaiseen riskinottoon, jota vapaassa markkinataloudessa ei koskaan otettaisi. Vapaassa markkinataloudessa pankkien konkurssi ei eroaisi minkään muun toimialan konkurssista. Nyt pankkien konkurssisuoja yhdistettynä kuluttajien talletussuojaan asettaa ne melko erikoiseen asemaan, joka ei todellakaan olisi vapaassa markkinataloudessa mahdollinen. Nyt olemme ajaneet pankit sellaiseen erikoisasemaan, ettei niitä uskalleta päästää konkurssiin. Epätoivoiset pelastusyritykset pidentävät taantumaa yli ”luonnollisen”. Talouskasvu ei pääse käyntiin, koska pahoin tulehtuneet pankit ovat sen esteenä. Mutta kaataakaan niitä ei voi?

En ymmärrä kuinka kukaan voi vakavissaan edes ehdottaa säänneltyä markkinataloutta suojellakseen sitä omilta virheiltään. Silloin pätee olettamus, että poliitikot ja byrokraatit tietävät markkinoita paremmin kuinka resursseja kohdennetaan. Konkurssikypsän autoteollisuuden tukeminen verorahoilla on loistava esimerkki järjettömästä toiminnasta. Jos GM tarvitsee bailout-rahaa 30 Mrd, niin mitä jos ne annettaisiin suoraan työntekijöille ja päästettäisiin firma ansaittuun lepoon?  GM työllistää 300000 ihmistä, se tekisi 100000 taalaa työntekijää kohden. Olisi toki epäreilua jakaa rahaa joillekin, toisten jäädessä ilman, mutta tästä on kyse.

Valtiovallan puuttuminen talouteen on mielestäni perusteltua silloin, jos se tehdään esimerkiksi ilmastollisista syistä. Valtiovallan tehtäviin kuuluu asettaa säädöksiä joissa rajoitetaan esimerkiksi hiilidioksidipäästöjä. Vapaa markkinatalous ei sitä itse rajoita, ellei kuluttaja ole valmis siitä vapaaehtoisesti maksamaan. Metsään mennään silloin jos valtiovalta puuttuu talouteen fiskaalisella stimuloinnilla kuten verohelpotuksin, koska sellainen mahdollistaa väärinkäytökset ja sitä kautta virheinvestoinnit.

Maailmaa ei paranneta filosofisella jorinalla, mutta ajatuksella on kiva leikkiä. Talouskriisistä syytetään ahneita pankkiireja. Ahneiden ihmisten käsittämätön ”kaikki mulle heti” mentaliteetti on tullut tiensä päähän. Joku voi nähdä tämän kriisin hyvänä asiana, koska se palauttaa nämä ahneet ruotuun. Ei se mitään vaikka kaikki kärsivät, kunhan ahneet saavat opetuksensa. Keitä nämä ahneet sitten ovat? Ahneita ovat ihmiset, eli me kaikki yhdessä. Markkinatalous (vapaa sellainen) on siksi paras talousjärjestelmä, koska se tunnustaa ihmisen ahneuden ja muuttaa ahneuden talouskasvuksi josta me kaikki hyödymme. Aina välillä joku pysähtyy kysymään, että pitääkö talouden aina vaan kasvaa? Niin kauan kuin ihminen tahtoo aina vähän enemmän ja vähemmällä vaivalla, niin talous jatkaa kasvuaan. Ei se muuksi tule muuttumaan.

Talouskasvua voidaan kritisoida ympäristön kannalta ihan oikeutetusti. Talouskasvu perustuu suureksi osaksi jatkuvaan luonnonvarojen riistoon. Olen tässä kuitenkin optimisti uskoen, että talouskasvu voi olla kestävää ilman luonnonvarojen jatkuvaa riistoa. Talouskasvu ei johdu pelkästään tuotannon absoluuttisesta määrästä, vaan myös tuotannon tehostaminen tuo kasvua. Niin kauan kun on olemassa ihmisiä, joilla ei vielä ole televisiota, mutta haluaisivat sellaisen, perustuu kasvu luonnonvarojen riistoon. Toisaalta, nykyaikaiseen televisioon menee huomattavasti vähemmän raaka-aineita kuin 15 vuotta sitten. Taloudellinen kasvu on saatu aikaan uusilla teknisillä ratkaisuilla ja kierrätettävillä materiaaleilla. Lopputulos on kuitenkin ”enemmän” kuin ennen. Kun autotehtaat kehittelevät uusia, aiempaa vähemmän kuluttavia mallejaan käyttäen enenevissä määrin kierrätysmateriaaleja, mahdollistaa tuotannon tehostuminen eli tässä tapauksessa jalostusaste talouskasvun.

Takaisin pankkikriisiin. Koska ihminen on mikä on, niin on turha yrittää kehittää sääntelyä tai jotain muuta suitsemiskeinoa ja toivoa, että hän ehkä jonain päivinä muuttuisi. Samasta syystä on turha syyllistää ahneita pankkiireja talouskriisistä.  He loivat rahaa tyhjästä, koska näin oli mahdollista tehdä olemassa olevan järjestelmän puitteissa. Syy ei siis ollut sääntelyn puute, vaan sääntely itsessään mahdollisti tämän.

Sanotaan, että toimiakseen markkinatalous vaatii loukkaamattoman oikeuden yksityisomaisuuteen sekä mahdollisuuden vapaaseen kilpailuun. Tähän lisäisin vielä rahan suvereniteetin. Jos hyödykkeiden hinta muodostuu kysynnän ja tarjonnan tasapainosta, niin rahan arvon tulee olla vakaa ja kaikkien osapuolien tunnustama. Jos jollekin osapuolelle annetaan erillinen oikeus rahan luontiin (keskuspankit, pankit) kysynnän ja tarjonnan mukaan (FIAT-raha), muuttuu järjestelmä epävakaaksi mahdollistaen talouden syklit ja ylilyönnit. Aina kun jokin taho saa etuoikeuden, käytetään sitä väärin ennemmin tai myöhemmin. Rahan tarkoitus on olla väline, jolla käyttöarvoltaan erilaisia hyödykkeitä voidaan yhteiskunnassa keskenään vaihdella. Mitä vakaampi ja luotetumpi tämä väline on, sen tehokkaammin markkinat toimivat. Rahalla itsellään ei saisi olla minkäänlaista itseisarvoa, se ei ole hyödyke jonka määrän lisääminen lisäisi talouskasvua. Rahan määrän ja sitä myötä sen arvon vaihtelua ei saisi tapahtua ilman konkreettista ärsykettä. Konkreettinen ärsyke on esimerkiksi öljyvarastojen väheneminen, joka nostaa öljyn hintaa kysynnän ollessa vakio. Tuotannon tehostumisesta johtuva kehitys luo ärsykkeen joka laskee tuotteen hintaa. Taloudellinen kasvun pitäisi siis näkyä rahan arvon kasvuna eli deflaationa.  Jos jollakin on erillinen oikeus luoda itse näitä välineitä (rahaa) ja käyttää niitä ostaakseen hyödykkeitä, on kyseessä varkaus, eli rikos yksityisomaisuutta kohtaan. Huomionarvoista on, että valtiot käyttävät tätä etuoikeuttaan rahan luomiseen rahoittaakseen hankkeita (mm. sotia) inflaation kautta.

Rivien välistä voi lukea, että pidän kultakantaa parempana ratkaisuna kuin nykyistä FIAT-rahaa. Näin onkin, teollinen vallankumous tapahtui kultakannan alla deflaation voimin. Kultakanta sellaisenaan on melko keinotekoinen ja puutteellinen järjestelmä ihan käytännön syistä ja puheita sen palauttamisesta voidaan pitää puhtaana utopiana. Idea siitä, että rahan määrä sidotaan johonkin ”pysyvään” on kyllä oikea, mikä se sitten onkaan.

Taloustiede on  (diplomi)insinööriystäväni mielestä ns. mututiede.  Oikean tieteen kovimpaan ytimeen kuuluvat matematiikka ja logiikka. Kovaa tiedettä ovat myös luonnontieteet ja siitä sovelletut tieteet kuten lääketiede. Kovia tieteitä EIVÄT ole kulttuurintutkimus, teologia, naistutkimus… pitääkö tätä jatkaa? täyttä huuhaata kaikki, taloustiede mukaan lukien. Jos tieteen määritelmänä pidetään eksaktiutta, järjestelmällisyyttä, toistettavuutta jne. niin taloustieteillä ei ole mitään mahdollisuuksia tähän joukkoon.  Samaisesta syystä taloustieteissä on monia eri suuntiin vetäviä koulukuntia. On klassista taloustiedettä (uutta ja vanhaa), keynesiläistä, marxilaista, itävaltalaista… Joissain koulukunnissa on selkeästi havaittava ideologinen arvolataus, toiset pyrkivät olemaan arvoneutraaleja pyrkien puhtaaseen empirismiin. Eräät suuntaukset, kuten keynesiläisyys taas on niin vaikeaselkoista ja monitulkintaista, että sillä voidaan selittää lähes mitä tahansa (Occamin partaveitsi).

Taloustieteensä lukeneet keskuspankkien johtajat ovat laskeneet ohjauskorot nollaan. Siis nollaan? Mitä se tarkoittaa? Pankkikriisissä rahan määrä sekä kiertonopeus sakkaavat. Talous yskii koska ei ole rahaa, tai jos on, sitä ei käytetä. Keskuspankit yrittävät saada talouden taas liikkeelle laskemalla korkoja eli rahan hintaa. Talousteoria opettaa, että jos hintaa lasketaan niin kauppa käy. Nyt annetaan ilmaiseksi, eikä kauppa silti käy. Miksi? Alhaisilla tai nollakoroilla (ZIRP) tarjotaan halvalla lisää velkaa jo korviaan myöten veloissa olevalle kansalle. Jos muki on jo täynnä, ei sinne kannata enää lisää lorottaa. Kun nollakorko ei tepsi, siirrytään seuraavaksi ”järeämpiin keinoihin”, eli mennään alle nollan. Tämä tarkoittaa suoraa setelirahoitusta. Setelirahoituksessa keskuspankki ostaa valtion velkapapereita. Toisin sanoen painaa rahaa.

Tässä vaiheessa on hyvä palauttaa mieliin rahan kvantiteettiteoria, jonka mukaan markkinoilla olevan rahan määrä verrattuna markkinoilla tarjolla olevien hyödykkeiden määrään määrää yleisen kuluttajahintatason. Toki on niin, että pelkkä markkinoilla oleva rahan määrä ei yksistään merkitse mitään, vaan rahan määrä yhdistettynä sen kiertonopeuteen on merkitsevä. Weimarin Saksassa hyperinflaatio alkoi juuri näin. Aluksi katteettoman rahan pumppaaminen markkinoille ei juuri vaikuttanut mihinkään. Ennen inflaatioita koettiin lyhyt deflatorinen vaihe jonka jälkeen inflaatio lähti liikkeelle. Inflaation kiihtyessä luottamus rahaan hupeni. Tämä sai aikaan, että ihmiset yrittivät paniikissa vaihtaa rahansa mihin tahansa jolla on pysyvää arvoa. Koruihin, kiinteistöihin, maahan,etc. Rahamäärän kasvu yhdistettynä räjähdysmäiseen kiertonopeuden kasvuun sai aikaan ilmiön jota hyperinflaatioksi kutsutaan. Setelirahoitus on kuin nukkuvaa karhua tökkisi, kun sen saa hereille, sitä ei pysäytä mikään.

Zimbabwe School of Economics
ZIRP (Zero interest rate policy)
Hyperinflaatio