The Peter Principle

Kreikan talouskriisistä puhutaan nyt paljon, ja pakko on kai puhuakin jos se tulee maksamaan jokaiselle Suomalaiselle yli 300 €. Koska olen asioita hitaasti ymmärtävää sorttia, en jaksa ymmärtää, että miksi kreikkaa on avustettava. Kreikka on maa joka on velkaantunut pahasti, sen julkinen sektori on valtava byrokraattinen ja korruptoitunut hässäkkä, suurin osa yksityisen sektorin tuloista on peräisin julkiselta sektorilta ja kukaan ei maksa veroja. Kreikan pienet tulot kertyvät turismista ja muutamasta oliivista. Toisin sanoen Kreikan massiivista julkista sektoria ei rahoita kukaan tai mikään. Mitä järkeä on siis antaa lisää rahaa tuhlattavaksi? Minä en ainakaan halua rahoittaa Kreikkalaista virkamiestä jotta hän saisi jokapäiväisen tietokoneenkäyttölisänsä ja kannustaisin häntä siihen jatkossakin.

Onneksi julkinen keskustelu aiheesta on edes jotenkin järkevällä tasolla – kukaan muu muutamaa Suomalaista pöhköä poliitikkoa lukuun ottamatta ei usko, että Kreikka koskaan pystyy velkojaan lunastamaan. Tässä tämä koko homman absurdius piileekin – lainasummat ovat niin suuria, että muiden valtioiden pitää tukea Kreikkaa lainarahalla. Tässä on toki paperilla järkeä, koska lainoittavat valtiot saavat rahansa Kreikkaa edullisemmin, velka tosin pitäisi maksaa takaisin.

En myös jaksa ymmärtää, että miksi Kreikan auttaminen on niin tärkeää, mitä vahinkoa auttamatta jättäminen voisi aiheuttaa? Miksi nyt on ryhdytty historian suurimpaan kehitysapuprojektiin? Pelotellaan sillä, että Kreikan luottoluokitus vajoaa, vetäen muut kuramaat mukaansa. Eli jos ymmärrän oikein, niin annetaan Kreikalle velkaa, jotta se saisi jatkossa lisää velkaa halvemmalla.

Sillä tosiseikalla, että Kreikka on euromaa, ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Kreikan eurojenkäyttö ei uhkaa muita euromaita mitenkään siitä yksinkertaisesta syystä, että Kreikalla – kuten ei muillakaan euromailla ole omaa keskuspankkia. Kreikka ei voi itsekseen käynnistää setelipainoa paikatakseen vajettaan ja näin käynnistää euro-inflaatiota. Ainoa tapa selvitä veloista on sisäisen devalvaation kautta. Kreikan kohdalla krapula on toki jo niin kova, että on uuden ryypyn paikka. Puheet siitä, että ellei Kreikkaa auteta, eskaloituu kriisi muihin maihin, on valheellinen. Jos Espanja ja Portugali ovat kusessa, ei Kreikan auttaminen sitä miksikään muuta. Espanja on suuruutensa vuoksi jo muutenkin omillaan. On hölmöä kuvitella, että Espanja selviäsi jotenkin paremmin budjettivajeestaan kunhan Kreikka saa bailout-rahansa.

Olen lukenut tai kuullut joskus sellaisen yrityksiin kohdistuvan viisauden, jossa sanotaan, että sitten vasta kun rahat ovat loppu, alkaa innovointi. Miksei samaa voi soveltaa valtioihinkin. Kun huomataan, että rahaa ei tule, eikä lisää voi painaa, loppuu myös metsureiden ulkotyölisät jolloin Kreikasta tulee sisäisen devalvaation myötä edullinen turistimaa jolloin sieltä saa halpaa retsinaa ja oliiviöljyä. Hidas nousu voi alkaa. Halpa (lue:ilmainen) rahoitus vain kannustaa jatkamaan samaa rataa kuin ennenkin. Juuri näin kävi taannoin pankeille, riskinotto vain jatkuu eikä peliä ole vielä edes katsottu loppuun saakka. Pankeistahan tässä nytkin on kyse, eihän tässä mitään Kreikkaa olla pelastamassa vaan Kreikkaa rahoittaneita pankkeja.

Ps. Lukekaa Nikos Kazantzakisin romaani Kerro minulle, Zorbas. Loistava kirja joka auttaa ymmärtämään, että miksi Kreikka on köyhä maa jossa asuu rikas kansa.

Vuoden loppuun mennessä sain laukkahevoskassani nipin napin kolminkertaistettua. Itse asiassa jo hieman aikaisemmin, mutta pari typerää vetoa ja kassa meni takapakkia hetken palatakseen taas kasvu-uralle. Laukkahevoslähtöjä on päivittäin noin 20, joten teoriassa kassan saisi kaksinkertaistettua noin kahden viikon välein jos pelaa kaikki lähdöt kaikkina arkipäivinä. Näin siis ainakin teoriassa. Uskon, että pystyn vielä huomattavasti parantamaan tulostani keskittymällä paremmin siihen mitä olen tekemässä. Nyt pystyn voittamaan noin 80 % lähdöistä, mutta häviön sattuessa ne ovat olleet paljon suurempia kuin voitot. Kun huomaa kertoimien liikkuvan itseään vastaan, pitäisi pystyä heti hyppäämään pois ja hyväksyä pieni tappio. Sen sijaan olen usein vain jäänyt tuijottamaan hölmönä kun kertoimet laukkaavat väärän suuntaan – tunnen silloin itseni ihan jänikseksi auton valojen edessä.

Muutenkin treidaus eroaa melko lailla ”perinteisestä” vedonlyönnistä. Todennäköisyyksillä, taustatyöllä tai muulla vastaavalla ei ole mitään merkitystä, ainoa mikä merkitsee on kertoimien volatiliteetti. Itse pelaaminen on intuitiivista käyrien tuijottelua ja klikkailua. Mitä paremmin hommaan keskittyy, sen paremmin menee. Matemaattisesti ajatellen tällainen treidaus on hölmöläisten puuhaa, koska jokainen treidaus avataan ja suljetaan. Tämä tarkoittaa sitä, että toinen pää on varmasti hyvä ylikerroin ja toinen todennäköisesti alikerroin. Jos tämän alikertoimen jättäisi pelaamatta, olisi tulos vielä parempi. Silloinhan on kyse vedonlyönnistä. Jos esimerkiksi jonkin hepan kerroin on 5 noin 20 min. ennen lähtöä ja kerroin nousee arvoon 10 muutamassa minuutissa, niin voidaan olettaa, että heppa on pelaamisen arvoinen kertoimella 10. Treidauksen hyvä puoli on siinä, että tulos realisoituu välittömästi. Vältytään kokonaan häviöputkista ja vastaavasti valheellisista voittoputkista jotka myös ovat tilastollisesti odotettavissa. Treidaus on tilastollisesti ”vakaa”, kunhan ei tehdä tyhmyyksiä.

Lisäsin linkkilistalle nuoren brittiläisen kaverin blogin, tavoitteena oli tehdä 350 000 puntaa vuonna 2009. Hän ei siinä onnistunut

Elämän kulkusuunta on kiinni tekemistämme päätöksistä. Päätöksiä teemme päivässä tuhansittain, valtaosa niistä rutiininomaisesti asiaa sen kummemmin miettimättä. Joskus päätökset vaativat harkintaa ja oletamme niiden vaikuttavan ratkaisevasti siihen mitä tulevaisuus tuo tulleessaan. Eli päätöstä edeltää aina ”kurkistus” tulevaan ja siten valitaan vaihtoehto joka miellyttää eniten. Jos päätöksenteko koetaan erityisen hankalaksi, on ihmisillä taipumus lykätä sitä tuonnemmaksi tai antaa jonkun toisen tehdä valinta puolestamme. Lähes kaikki olemme nykyisessä elämäntilanteessamme itse tekemiemme päätöksien seurauksena. Elämä heittää eteemme jatkuvasti valintoja, joiden seurauksena joudumme tekemään päätöksiä. Jälkeenpäin on jokaisen helppo mainita ne tärkeät päätökset jotka ovat muokanneet elämäämme eniten. Usein on niin, että päätöksentekohetkellä hyvinkin vähäpätöinen päätös on osoittautunut hyvin merkittäväksi ja hyvin tärkeältä tuntunut päätös on jälkikäteen osoittautunut merkitykseltään vähäpätöiseksi.

Etenkin työelämässä arvostetaan hyviä ”päätöksentekijöitä”. Onko sellaisia olemassakaan? Paljon on tutkittu sitä, että kannattaako päätökset tehdä enemmän intuition vai pelkästään puhtaan faktan varassa. Lyhyesti voidaan sanoa, että jos päätettävän asian lopputulokseen vaikuttavia tekijöitä on hyvin rajallisesti, niin kylmään faktatietoon perustuvat päätökset ovat parempia. Tällaisia tilanteita on hyvin harvassa, jotkin yksinkertaiset pelit tulevat lähinnä mieleen. Usein lopputulokseen vaikuttaa lukemattomat eri tekijät joista emme päätöksentekohetkellä ole edes tietoisia, puhumattakaan siitä, että osaisimme arvioida niiden vaikutusta. ”Ammattilaiset” tekevät osuvia päätöksiä kokemukseen perustuvalla intuitiolla. F1-tallipäällikkön Ross Brawnin kykyä tehdä kisan aikaisia oikeita taktisia ratkaisuja pidetään ilmiömäisenä. Hänen päätöksensä ovat hieno esimerkki kokemuksen tuomasta ”näppituntumasta”, tällaisessa tilanteessa ei kerta kaikkiaan ole aikaa purkaa tilannetta faktoihin ja tehdä harkittuja päätöksiä. Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, että kyky tehdä oikeita päätöksiä vain heikkenee mitä enemmän faktoja on käytettävissä. Lisääntynyt tietomäärä ainoastaan hankaloittaa oleellisen tiedon seulontaa oleellisesta kasvattaen virhemarginaalia. Hyvät päätökset ovat yksinkertaisia.

Miksi sitten tuntuu, että toiset vain tekevät järjestäen fiksumpia päätöksiä kuin toiset? Voiko päätöksentekijänä kehittyä?  Kaikki tekevät päätöksensä sen mukaan miltä uskovat tulevaisuuden näyttävän. Ennustaminen on vaikeaa ja tulevaisuuden ennustaminen on erityisen vaikeaa. Menneisyys ja tulevaisuus näyttävät mielissämme yksinkertaistetulta versiolta nykyisyydestä. Olen huomannut, että ”huonoja” päätöksiä tekevät ihmiset tekevät päätöksenä sen perusteella miltä he HALUAISIVAT tulevaisuuden näyttävän.  Moni yritys on historian saatossa kaatunut siihen, että yritysjohto ei ole pysynyt muuttuvan maailman tahdissa vaikka merkit ovat olleet ilmassa. He ovat tehneet päätöksiä sen mukaan miten he haluaisivat että asiat ovat tulevaisuudessa. Levy-yhtiöt taistelevat parhaillaan tuulimyllyjä vastaan ja tekevät päätöksensä pitkälti perustuen siihen miten he haluaisivat, että tulee käymään vaikka levymyynti katoaa alta ja toimintaympäristö muuttuu.

Politiikassa tällaisia virheellisiä toive-päätöksiä tehdään runsaasti. Ydinvoimaa vastustetaan ja vaihtoehdoksi toivotaan, että ihmiset oppisivat säästämään energiaa paremmin. Ruotsissa päätettiin kansanäänestyksellä luopua kokonaan ydinvoimasta. Kansa teki päätöksensä sen mukaan kuin he haluaisivat asioiden olevan tulevaisuudessa. Ottamatta tässä kantaa ydinvoimaan, voin vain todeta, että päätös oli yksiselitteisesti huono.

Huonon päätöksen voi kyllä tunnistaa ajoissa. Sähköinen henkilökortti  (HST) floppasi pahasti huonoihin päätöksiin. Kortti vaatii erillisen lukijan ja sen käyttö on hankalaa.  Miksi kukaan hankkisi tietokoneeseen sidotun ylimääräisen härpäkkeen kun saman voi tehdä pankkitunnuksilla helpommin? Siksi, että joku toiveissaan ajatteli ihmisten oleva valmiita muuttamaan toimintatapojaan. Lähes aina, jos päätös edellyttää ihmisten muuttavan toimintatapojaan tai uuden oppimista, ollaan heikoilla jäillä.  Ihminen huijaa näin jatkuvasti myös itseään. Tietokoneen kovalevyt hajoavat jatkuvasti ja samalla menetetään niiden sisältämät tiedot, koska varmuuskopiota ei tietenkään ole otettu. Kaikki toki tiedostavat ja myöntävät varmuuskopioinnin tärkeyden, mutta eivät vaan saa sitä aikaiseksi. Jos heille asetetaan kysymys (ennen levyrikkoa), että oletko vuoden päästä huolehtinut asiasta, lähes jokainen vastaa myöntävästi, että kyllä pitäisi joo. Mikä ei tietenkään tapahdu. Kuitenkin he tekevät päätöksensä sen perusteella, että varmuuskopioinnista tullaan huolehtimaan.

Kukaan ei voi nähdä tulevaisuutta ja vielä harvemmin se on sellainen kuin toivot. Älä siis tee päätöstäsi sen perusteella.

Kukaan ei tunnu tietävän minne on matkalla, mutta helvetinmoinen kiire sinne kuitenkin on. Nykyaikainen työelämä vaatii ihmiseltä kohtuuttoman paljon. Mahdottomat aikataulut, budjetit, katteettomat lupaukset jne. johtavat ylipitkiin työpäiviin ja sitä kautta tilanteeseen jota myös stressiksi kutsutaan. Ennen oli helpompaa.

Tämä edellinen nyt oli tietenkin täyttä paskaa, koskaan ei työelämä ole ollut yhtä helppoa kuin nyt. Suomen sisällissota alkoi siitä, että työläisten ja torppareiden olot olivat niin surkeat. Silloin työläisen tappoi kurjuus, taudit, vitutus ja onnettomuudet. Nyt työläinen tappaa itsensä kotikutoisella stressillä kun on niin ”kiire”. Ennen työ oli oikeasti niin paskamaista, että kenellekään ei tullut mikään stressi tai burnout edes mieleen. Ei päässyt työterveyslääkärin puheille vuodattamaan, että on niin rankkaa.

Pysytään nykypäivässä. Miksi kaikilla tuntuu aina olevan niin kiire? Ehkäpä Peterin periaate antaa vastauksen tähänkin. Olen pannut merkille, että kiire ei ole niinkään riippuvainen työtehtävästä vaan enemmänkin henkilöstä. Tietyt ihmiset ovat aina kiireisiä, tehtävästä riippumatta. Olen tavannut kiireisiä ihmisiä jopa kaupungin ja kunnan työntekijöissä! Kiireisiä ihmisiä yhdistää seuraavat asiat:

-He ovat nousseet oman pätemättömyytensä tasolleen. Kun yritetään selvitä tehtävistä joita ei osata, niin osaamattomuuttaan on pakko kompensoida lisäämällä työtunteja, joka tietenkin pahentaa tilannetta entisestään. Ehkäpä vielä paremmin tämä osaamattomuus näkyy siinä, että jos yritetään suorittaa tehtävää jota ei hallita, niin ei osata keskittyä olennaiseen, jolloin deadlinet paukkuvat ja venyvät. Kokenut, asiansa osaava kokki valmistaa ohjeesta jonkin ruokalajin harrastelijakokkia paljon paremmin ja nopeammin koska hän tietää mikä ohjeessa on olennaista ja mikä ei. Harrastelijan on luettava ohjetta pilkulleen, koska ei tiedä, että mikä vaihe on kriittinen ja mikä vähemmän kriittinen. Ammattilainen osaa ”fuskata” oikeista paikoista lopputuloksen silti kärsimättä. Pahimmassa tapauksessa ei osata tehdä, mutta hutiloidaan silti ja vääristä paikoista. Jokainen italialaisen tai ranskalaisen auton omistaja tietää mistä puhun.

-Kiireiset ihmiset arvostavat työtä itseisarvona. Työ on itsessään jotenkin tärkeää, lopputulos ei usein niinkään. En ole koskaan ymmärtänyt miksi jotkut kehuvat tekevänsä pitkiä työpäiviä. Eikös se tarkoita silloin, että tekee jotain väärin? Idioottimaisinta mitä olen kuullut on, että ”tässä työssä sinun odotetaan tekevän 10 tunnin työpäiviä”!? Ei kukaan työnantaja oleta mitään sellaista? Tuloksia voidaan ja pitääkin vaatia, mutta eivät ne tunnit ketään autuaaksi tee. Kiireiset, pitkää työpäivää tekevät ihmiset ajattelevat, että tällainen on osoitus uhrautuvuudesta ja työnantajan kunnioituksesta. Ei, se on vain osoitus typeryydestä ja siitä, että on oman pätemättömyytensä tasolla.

Olen huomannut erään mielenkiintoisen seikan, josta muodostan Peterin aksiooman:

”Vähiten aikaansaavat ihmiset valittavat ajanpuutettaan eniten”

Ihminen joka ei kiireiltään ehdi harrastaa liikuntaa, lukea kirjoja, katsoa elokuvia, tavata ystäviään jne. Ei oikeastaan ehdi yhtään mitään muutakaan. Elämä valuu viemäriin helvetinmoisella kiireellä, mutta mitään ei silti tapahdu. Outoa.

Koska haen tällä kirjoituksella messiaanisia sävyjä, niin yritetään antaa hieman kättä pidempääkin niille raukoille jotka pilaavat elämänsä tekemällä ”työtä” 60 tuntia viikossa.

Huolehdi kunnostasi. 8 tuntia yössä unta ja yksi tunti liikuntaa on vähimmäisvaatimus. Tähän on sitä paitsi kaikilla varmasti aikaa, koska A.Stubbia mukaillen tunti liikuntaa antaa kaksi tuntia ylimääräistä kaikkeen muuhun.

Opi hallitsemaan työtehtäväsi hyvin. Pyri kaikessa mitä teet parempaan tuottavuuteen. Tähän sopii hokema siitä kun mies juoksi polkupyörän vierellä. Häneltä kysyttiin: "Miksi et nouse polkupyörän selkään?"
Vastaus: "Minulla on niin kiire etten ehdi nousta!" Tätä voi erittäin hyvin soveltaa nykyaikaiseen tietokoneella tehtävään työhön. Työvälineen, siis tietokoneen käyttö on niin alkeellisella tasolla, että kaiken tekemiseen tuhraantuu liikaa sitä kallisarvoista aikaa. Jokainen pienikin ongelma pysäyttää työnteon, rutiininomaisia tehtäviä ei osata automatisoida jne. Tietokoneen käyttö on monimutkaista, eikä motivaatioita sen oppimiseen ole koska jossain takaraivossa muhii kunnia-ajatus, ettei it-osaaminen ole ydinosaamisaluettani! Tällaisissa tapauksissa ydinosaamista on harvemmin mikään muukaan.

Opi erottamaan oleellinen epäoleellisesta. Tämä on ehkä kaikkein tärkein neuvo ja samalla kaikkein vaikein noudattaa. Oleellista kun ei pystytä epäoleellisesta erottamaan, ellei työtään oikeasti hallitse. Jos kaikessa pyrkii aina siihen 110 % lopputulokseen ja joutuu sen vuoksi tekemään ylimääräistä, on lopputuloksena varmasti katastrofi. Asiansa osaava tekee lyhyessä ajassa priimaa ja osaa keskittyä oleelliseen. Tällaisella tavalla hommat pysyy mielekkäinä ja voimia riittää muuhunkin. Muista, että tuhoisin yhdistelmä on olla tyhmä ja tarmokas. Älykäs ja laiska vie maailmaa eteenpäin. Kaikki merkittävät innovaatiot ovat syntyneet älyn ja laiskuuden kohtaamisesta.

Yritä tarkkailla työtehtäviäsi ulkopuolisen silmin. Kärsiikö kukaan jos lopputulos ei ole täydellinen? ja täydellinen kenen mielestä? Kuka sen määrittelee? Mitä jos se ei valmistukaan ajoissa? Yleensä jos deadline myöhästyy, niin ainoa seuraamus on, että se vain myöhästyy. Suurin osa tehtävistä on sellaisia, että niitä ei kannata tehdä ollenkaan. Etenkin jos vaihtoehdot ovat, että tehdäänkö nopeasti ja huonosti vai eikö tehdä olleenkaan? Ei tehdä ollenkaan. Väitän, että jos kierrät ympäri työmaata/toimistoa, niin suurin osa ihmisistä pusaa jonninjoutavien asioiden parissa, eivät kun osaa erottaa oleellista epäoleellisesta. Arvioni mukaan noin 80 % tehdystä työstä on sellaista joka voitaisiin hyvin jättää tekemättä. Kuinka paljon ihmiset tuhraavat aikaa turhissa palavereissa, valmistelevat demoja, kirjottavat raportteja (tai blogeja) joita kukaan ei koskaan lue jne. Keskity olennaiseen!

Äitienpäivänä on tapana loihtia brunssi. Brunssi on kait jonkinlainen aamupalan ja lounaan välimuoto, jonka yhteydessä nautitaan ehdottomasti kuohuvaa. Kauemmaksi arjesta ei kotikonstein enää pääse.

Tämänkertainen brunssi koostuu baageleista (tai ainakin piti, sämpylöitä niistä sitten tuli) ja smoothiesta.

Baagelit (sämpylät)

Valmista taikina johon tulee 3/4 osaa vehnäjauhoa ja 1/4 ruisjauhoa. Mausta taikina suolalla, siirapilla ja reippaalla kädellä voita. Sekoita hiiva haaleaan veteen ja lisää taikinaan. Anna taikinan kohota noin tunnin, enemmänkin. Taikinan PITÄÄ olla löysää, jopa vetistä. Vetisestä taikinasta saadaan ilmavia ja kevyitä sämpylöitä. Valuta taikina pellille ja ripottele päälle unikonsiemeniä. Jos olet menossa lähiaikoina huumetestiin, käytä seesaminsiemeniä. Paista uunissa kypsiksi.

Voitele baagelit mustapippurilla, sitruunamehulla ja yrteillä maustetulla tuorejuustolla, juustoa saa olla paksu kerros. Täytteeksi kylmäsavulohta ja savustettua hevosenpaistia. Tilliä, persiljaa, salaattia tms. väliin.

Smoothie

Sekoita sauvasekoittimella turkkilaista jugurttia ja mustikkakeittoa. Lisää sekaan sopivasti jäitä, siirappia (mieluiten liikaa) ja limemehua. Tee toinen (erivärinen) smoothie mansikoista, banaaneista tai vaikkapa vadelmista ja kaada molemmat samanaikaisesti lasiin, jolloin saat kivan kaksivärisen smoothien.

Kahviksi suosittelen Zoegan, Arvid Nordqvistin tai Löfbergs Lilan mustaksi paahdettuja kahvilaatuja. Suomalaiset, vatsaa korventavat pula-ajan alipaahdetut kahvit voi huoletta jättää kaupan hyllylle. Terveisiä Pauligille.

Hyvää äitienpäivää!

” Yritys on yleisessä kielenkäytössä käytetty yhteisnimike yhden tai useamman henkilön harjoittamalle, yleensä taloudellista hyötyä tavoittelevalle, toiminnalle. Yritystoiminnan harjoittamiseksi yrittäjä/yrittäjät perustavat usein yhtiön, jonka puitteissa ja nimissä yritystoimintaa harjoitetaan. Yrityksiä on olemassa useissa eri yhtiömuodoissa.”

Näin sanoo Wikipedia yrityksistä. Osakeyhtiö on suosittu yritysmuoto, siihen on monta hyvää syytä. Osakeyhtiöllä tarkoitetaan sitä, että yrityksen omistus on jaettu esim. 1000 osakkeeseen. Yrityksen omistus voi näin olla keskittynyttä tai hyvin hajautettua. Kun yritys tekee voittoa, maksetaan tavallisesti osakekohtaista osinkoa, eli jaetaan voitto. Voitto voidaan myös sijoittaa muuta käyttöä varten, tästä päättää erillinen yhtiökokous.  Osakeyhtiön, tai minkä tahansa yhtiön käypää arvoa on hyvin kimurantti arvioida. Arvo koostuu pääosin yrityksen omaisuudesta ja tulevaisuuden odotuksista. Tulevaisuutta on kenenkään mahdoton arvioida ja omaisuuden arviointi on vaikeaa pääosin siitä syystä, että yritysten kirjanpito ei ole tästä maailmasta. Tilinpäätös saadaan näyttämään juuri siltä miltä halutaan, kun tarpeeksi kikkaillaan poistoilla, jaksotuksilla ja alaskirjauksilla. Lopputuloksesta ei enää kukaan ota selvää.

Silloin kun kukaan ei tiedä, yleinen mielipide on paras. Julkisten osakeyhtiöiden osuuksista käydään avoimesti kauppaa paikassa nimeltä pörssi. Huoraamalla itseään pörssissä on yrityksillä mahdollisuus hakea sieltä rahoitusta, se voi jopa toimia jos yleinen usko yritykseen on kova. Kaikkien etu on, jos pörssissä käytävä kauppa olisi rehellistä, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Pörssi työllistää välillisesti armeijoittain tarkastajia, konsultteja, lakimiehiä jne. jotka vaativat, valvovat, tarkkailevat ja rajoittavat pörssissä käytävää kauppaa.

Kaikki tämä valtava regulaatio on johtanut siihen, että nykyiset, etenkin julkiset osakeyhtiöt ovat aika erikoisia laitoksia, joita ainakaan vapaa markkinatalous ei olisi muokannut sellaiseksi, millaisia ne nyt ovat. Nykyään on tärkeää, että yritys menestyy ensisijaisesti pörssissä, kaikki muu on toisarvoista. Pörssiarvossa nähdään selvästikin jotain, mitä siellä ei ole. Pörssiyritysten omistus on jakautunut kasvottomaksi. Yritykseen sijoitetaan rahastojen kautta, joilta vaaditaan jatkuvaa arvonnousua myös lyhyellä tähtäimellä. Koska pörssiyrityksen tehtävä on tuottaa jatkuvaa voittoa omistajilleen, syntyi käsite kvartaalikapitalismi. Toteuttaessaan tätä ”voittoa omistajille” tehtävää, yritykset suunnittelevat toimiaan ainoastaan kolmen kuukauden päähän. Yritysjohto, joka suunnittelee investointeja useamman vuoden jänteellä on epäonnistunut tehtävässään.  Tästä syystä moni järkeväkin investointi jää tekemättä, jos vaarana on, että se lyhyellä aikavälillä heikentäisi  yrityksen osakekohtaista tulosta. Hyvänä esimerkkinä ovat Amerikkalaiset autotehtaat, jotka nyt ovat konkurssikypsiä, koska kvartaalikapitalismin alttarilla säästettiin tuotekehityksestä.

Osakeyhtiöitä johtaa palkattu johto ja yrityksen strategiasta vastaa sen hallitus. Hallitus koostuu lähes aina henkilöistä joilla ei ole kyseisen alan ammattitaitoa tai edes sen tuntemusta. Johdolla on usein molempia, mutta heidän pitää nauttia (epäpätevän) hallituksen luottamusta. Koska yrityksen varsinaiset omistajat eivät tähän yhtälöön mahdu, voi johto vapaasti ryövätä itselleen satumaiset edut palkkojen, bonuksien, optioiden ym. muodossa. Kun kissa on poissa, hyppivät hiiret pöydillä. Todella erikoinen järjestely jos tarkemmin pysähtyy miettimään.

Nyt Fortumin tapauksessa saimme ainutlaatuisesti seurata kuinka omistaja (valtio, kansa) käytti julkista valtaansa, johtaen nopeasti yhtiön toimitusjohtajan  sekä hallituksen eroon. Omistaja piti johdon etuja, etenkin optioita kohtuuttomina. Kapitalistinen näkemys on, että optiot ovat yrityksen omia rahoja, jotka voidaan jakaa kuten halutaan. Molemmat näkemykset ovat periaatteessa oikeassa.  Optioiden suurin ongelma on se, että ne eritoten palkitsevat lyhyen ajan kurssinousua johtaen virheinvestointeihin ja kurssien ”manipulointiin”. Optiothan muuttuvat rahaksi ainoastaan silloin jos kurssi nousee.  Fortumin tapauksessa on aika selvää, että ”osakkeenomistajien omat rahat”, joista optiot maksettiin, oli kerätty suoraan kansalta tavalla jonka ainoastaan monopoli mahdollistaa. En ymmärrä miksi sellaisesta pitäisi palkita johon kuka tahansa kykenee.

Yritykset eivät sinällään tarvitse pörssiä mihinkään, mutta pörssi on silti oleva koska jossain yrityksistä käytäisiin joka tapauksessa kauppaa. Pörssiarvo on vain saanut sellaiset mittasuhteet joka on kääntynyt yrityksiä itseään vastaan. Yrityksen tavoite EI voi olla pörssiarvon lisääminen, sen on oltava seuraus, ei syy.

” Shareholder value is an outcome—not a strategy” sanoi muuten kvartaalikapitalismin isänä pidetty Jack Welch hiljattain.

Sain palautetta, että blogissani kuvatut käsitteet ovat monelle outoja, enkä selitä niitä tarpeeksi. Myönnän näin olevan ja asia korjattakoon.

Länsimaissa käytössä olevaa rahajärjestelmää kutsutaan nimellä FIAT-raha, tarkemmin FIAT-raha ilman reservivaatimusta. Rahan arvoa ei ole sidottu mihinkään kuten esimerkiksi kultakannassa, vaan se kelluu kysynnän ja tarjonnan mukana. Kierrossa olevan rahan määrästä päättävät keskuspankki ja yksityiset pankit. Keskuspankki lisää rahan määrää inflaatiotavoitteen mukaan ja yksityiset pankit loihtivat rahaa luotonannolla.

Keskuspankin toiminnasta ja yksityisten pankkien oikeudesta luoda rahaa on liikkeellä niin paljon salaliittoteorioita ja väärinkäsityksiä, että asiaa on hyvä selvittää. Etenkin USA:n keskuspankin synnystä ja toiminnasta on liikkeellä paljon kummallisia tarinoita joista jotkin sivuavat jopa Kennedyn murhaa.  Keskuspankin ”oikea” tehtävä on, kuten jo tässä tuli esiin, säädellä rahan määrää sekä stabilisoida taloutta. Keskuspankin vähemmän tunnettu, mutta ehkä kaikkein tärkein tehtävä on lisätä valtion varallisuutta ns. inflaatioverolla. Se ei ole mikään salaisuus, joten joudun tuottamaan salaliittolaisille pettymyksen. Keskuspankki voi tehdä rahaa usein tavoin: lainaamalla markkinoille, ostamalla valtion tai pankkien velkakirjoja (setelirahoitus), takaamalla lainoja jne. Tavallisin keino luoda rahaa on lainata sitä yksityisille pankeille, ohjauskorolla säädetään sen määrää.  Inflaatioveron mekanismi on yksinkertainen. Valtio tarvitsee rahaa taisteluhelikoptereihin, valtio lainaa rahaa keskuspankilta (1) ja ostaa ne helikopterit. Koska keskuspankki loi rahat lainahetkellä, niin kierrossa olevan rahan määrä lisääntyy samassa kun helikopterit maksetaan. Jos rahan kvantiteettiteoriaan on luottaminen, niin tämä uusi kiertoon päästetty raha aiheuttaa inflaatiota. Näin inflaatio syö valtion velkaa. Vielä suurempi hyöty saadaan jos valtio ostaa helikopterit suoraan setelirahoituksella, koska rahan liikkeellelaskija kerää hyödyn ennen inflaation puraisua. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää valtioiden rajaton elvytysinto – taatakseen inflaatioveron jatkumisen.

Kaikki raha saa siis alkunsa keskuspankista, mutta rahan tekeminen ei pääty tähän. Yksityiset pankit voivat lisätä kierrossa olevan rahan määrää luotonannolla (fractional-reserve banking). Mekanismi on usein väärin ymmärretty ja siitä keskustellaan vilkkaasti. Lyhyesti tämä tarkoittaa sitä, että jos pankilla on 100 rahaa omaa pääomaa voi pankki lainata ulos esim. 1500 rahaa riippuen vakavaraisuussäännöksistä. Tätä pankkien tapaa ”taikoa rahaa tyhjästä” kritisoidaan usein, asia ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen. Jos järjestelmä toimii niin kuin pitää, rahoja ei suinkaan luoda mielivaltaisesti tyhjästä. Kun pankki lainaa rahaa (joita sillä ei siis ole) perustuu lainaus lainanottajan takaisinmaksukykyyn, takauksiin ja luottamukseen. Voidaan kuvitella, että takaisinmaksukyky, luottamus ja takaukset ovat varallisuutta jonka pankki vaihtaa likvidiin muotoon eli rahaan. Hyvin toimiessaan (lue:niin pitkään kun lainat maksetaan takaisin) tällainen pankkijärjestelmä on hyvin dynaaminen.

Toinen usein väärinymmärretty asia on tämä koron käsite. Kaikki raha luodaan velasta, mutta rahaa korkojen maksamiseen ei luoda missään. Ainoa keino maksaa erääntyvät korot on ottaa lisää velkaa jolloin järjestelmä pysyy pystyssä ainoastaan niin pitkään kun uutta velkarahaa valuu järjestelmään jatkuvasti. Asia ei kuitenkaan mene ihan niin.

Oletetaan, että otat pankista lainaa 12 000 rahaa vuoden maksuajalla. Lainaa lyhennät 1 000 rahaa kuussa ja korkoihin menee 100 rahaa kuussa. Rahaa luotiin alussa 12 000 ja takaisin pitäisi maksaa 13200. Tulosi eivät riitä enää korkojen maksuun, joten saat extratyötä siitä pankista josta lainasit rahat. pankki maksaa palkkaa sinulle 100 rahaa kuussa, josta sitten tunnollisesti maksat lainan korot kerran kuussa. Tämä 100 rahaa sitten pomppii edestakaisin sinun ja pankin välillä kunnes laina on maksettu. Rahoja korkoihin ei tarvinnut lainata mistään. Yksinkertaisuuden vuoksi otin esimerkkiin saman pankin kuin mistä rahat lainattiin. Oikeasti sillä ei ole merkitystä mistä nämä rahat tienattiin.

FIAT-rahajärjestelmän suurin heikkous on vallan kerääntyminen pienelle joukolle, pahimmassa tapauksessa yhdelle ihmiselle (2). Alan Greenspan piti vuosikausia keskuspankin korkoja liian alhaalla, huomattavasti markkinakorkoja alemmalla tasolla. Halpa raha kanavoituu helposti virheinvestointeihin ja arvostuskupliin. Hintojen noustessa pankkien vakavaraisuussäännökset lasketaan pieleen, koska ne perustuvat ylihinnoiteltuihin omaisuuseriin kuten kiinteistöihin. Nousukaudella vakavaraisuussäädökset koetaan rasitteeksi, jolloin ne kierretään mm. shadow bankingillä jotka ovat (olivat) valvonnan ulkopuolella mutta siltikin legitiimejä luotottajia. Eli kyse ei ole mistään salaliitosta vaan ainoastaan vikaherkästä järjestelmästä. Nimi FIAT todellakin tekee tässä oikeutta.

(1) Valtio ei lainaa suoraan keskuspankilta, mutta kirjoitan niin yksinkertaistaakseni esimerkkiä

(2) Vallan keskittymisen suurin riski ei ole korruptiossa, vaan siinä, että pätemättömyyden taso ei säästä ketään.

Lex Nokiasta kohistaan nyt siihen malliin, että se vaatii minultakin ehdottoman epäpätevää kommentointia. Mistä tässä kohutussa urkintalaissa oikein on kysymys? Joskus vuonna 2001 Nokia epäili työntekijöidensä vuotavan tietoa Oululaiselle Microcell-yritykselle joka valmisti puhelimia tai niiden osia Nokian kilpailijoille. Nokia alkoi kerätä työntekijöiden sähköpostiliikenteen tunnistetietoja ja luovutti ne viranomaisille tutkittavaksi. Tapauksen johdosta alettiin selvittää oliko Nokia syyllistynyt viestintärikokseen. Nyt asiasta valmistellaan lakia ja asiaan kuuluu, että asiasta vähiten tietävät pitävät eniten ääntä. Siis kerättiin sähköpostiliikenteen tunnistetietoja?

Tunnistetieto sisältää seuraavat tiedot:
-sähköpostin lähettäjä (nimi, ip-osoite)
-vastaanottaja tai vastaanottajat
-reititystiedot (palvelimet)
-ajankohta
-viestin koko
-tieto viestin muodosta (text,html)

Tunnistetiedoista käy myös ilmi viestin otsikko, mutta en tiedä kuuluuko se nyt tämän lain piiriin vai luetaanko se sisällöksi. Kuitenkaan itse viestin sisällön lukemiseen laki ei anna valtuuksia.
Nyt sitten kaikenmaailman oikeusoppineet väittävät tämän lain rikkovan perustuslakia, vähentävän yksilön oikeusturvaa, tuovan heinäsirkkaparvia ja muuta ikävää. Äänessä olevat, olivatpa he sitten lain puolesta tai vastaan, ovat ehdottomasti oman pätemättömyytensä tasolla (The Peter Principle).  Ensinnäkin, mitä iloa pelkistä tunnistetiedoista on kenellekään? Mitä haittaa siitä on työntekijälle tai hänen oikeusturvalleen, että joku seuraa näitä tunnistetietoja yrityksen viestinnässä? Jos Helsingin Sanomiin on uskominen, niin useat oikeusoppineet jopa epäilevät, että sähköpostin tunnistetietojen tarkkailulla ei pystytä estämään yrityssalaisuuksien vuotamista. Ihanko totta? Mistä ihmeestä näitä sikiää?

Toisekseen kaikki tämä vouhotus on turhaa, koska työnantajat seuraavat näitä tunnistetietoja joka tapauksessa, lain siunauksella tai ilman. Esimerkiksi Microsoftin Exchange-palvelin on hyvin yleinen sähköpostipalvelin yritysmaailmassa. Tuote on peräisin Yhdysvalloista jossa työntekijöiden valvonta on yritysjohdon keskeisimpiä tehtäviä. Tästä syystä nämä Amerikan markkinoita varten kehitetyt ohjelmistot ovat täynnä mukavia isoveli-ominaisuuksia. Nykyinen esitys tietosuojalain muutoksesta antaa ainoastaan lain suojan nykykäytännölle.

On naiivia kuvitella, että jos joku yrityksessä A lähettää usean megatavun liitetiedoston 2000 asiakkaalle saaden näin sähköpostipalvelimen polvilleen, ettei ylläpito siinä vaiheessa ota selvää kuka lähettää mitäkin ja minne. Selvitystyö tehdään nimenomaan tunnistetietoja tarkkailemalla. Yhdentekevää onko se laillista vai ei. Näin kuitenkin toimitaan, kaikkialla. Yritykset käyttävät nykyisin yleisesti roskapostisuodatusta saadakseen alati kasvavan roskapostisaastan edes jotenkin kuriin. Suodattimet eivät ole virheettömiä, jolloin niiden toimintaa valvotaan manuaalisesti = luetaan haaviin jääneitä sähköposteja, ei ainoastaan tunnistetietoja. Tunnistetiedoille on paljon “hyötykäyttöä”, joten olisi toivottavaa, että lainsäätäjä huomioisi tämän.

Mikä ihme tekee juuri sähköisestä viestinnästä niin erikoisen? Miksi kukaan ei älähdä siitä, että työnantaja saa vapaasti seurata perinteisen postiliikenteen tunnistetietoja (siis sitä mitä kirjekuoren päällä lukee)?
Tällaista jälkeä syntyy, kun lain tilaaja (yritysjohto mm. Nokia) sekä toimittaja (eduskunta) ovat molemmat pihalla kuin leikkimökki. Tässä välissä sitten ”oikeusoppineet” keräävät irtopisteitä luennoimalla omia näkemyksiään.

Loppuun vinkki: Kun haluat vuotaa yritystietoja, niin kytke koneesi nettiin 3g:n kautta ja lähetä ne oman sähköpostitilin kautta suoraan kilpailijalle. Muista käyttää kumikäsineitä koko operaation ajan, riisu käsineet heti operaation päätyttyä.

On huolestuttavaa seurata, kuinka teoria Peterin periaatteesta todistaa itsensä lähes pahimmalla mahdollisella tavalla. Miehet rahamaailman huipulla (Bernanke, Greenspan, Trichet ja kumppanit) tekevät kaikkensa saadakseen nykyisestä pankkikriisistä vuosia kestävän laman 1930-luvun tyyliin. Barack Obama on sanonut, että tällä hetkellä hänen tärkein tehtävänsä on saada maan talous jälleen jaloilleen. Hienoa retoriikkaa.

Nykyisen laman syyt ovat pitkälti samat kuin 1930-luvulla: Keskuspankin tehtailema rahan alennusmyynti pitämällä korot keinotekoisen alhaalla sai aikaan illuusion vauraudesta, johtaen kiihtyviin virheinvestointeihin. Koska investoinnit tehtiin velkarahalla eikä säästöillä, niin jollain viiveellä markkinat väistämättä reagoivat korjausliikkeellä jota kutsutaan talouskuplan puhkeamiseksi.  1930-luvulla lamaa pitkitettiin valtion älyttömällä regulaatiolla sen sijaan, että olisi annettu markkinoiden itse likvidoida virheinvestoinnit. Keinoina käytettiin protektionistista talouspolitiikkaa, väärin kohdennettuja elvytysyrityksiä, hintojen ja palkkojen sääntelyä jne. Mitä tahansa, jolla kurjuutta saatiin pidennettyä. Kuulostaa jotenkin tutulta kun vertaa nykyiseen puuhasteluun.

En jaksa ymmärtää tätä Keynesiläistä elvytysintoa. Nyt taloudessa on menossa korjausliike, rahamäärä supistuu kovaa tahtia (kun luodaan velkaa niin rahamäärä kasvaa, kun velkaa maksetaan tai se likvidoituu, rahamäärä supistuu) kun luontainen rahan kysyntä ja tarjonta on jäissä. Tähän keskuspankit vastaavat pumppaamalla lisää rahaa tyhjästä jäätyneille markkinoille. Se on paitsi typerää, myös vaarallista. Korjausliike on nyt niin vahva, että juuri mikään rahamäärä ei ole saanut rahan häviämistä kuriin, hyvä niin. Rahan painaminen pelkästä tekemisen ilosta on vaarallista siksi, että lähtiessään lapasesta on aina olemassa vaara, että inflaatio ryöstäytyy käsistä. Tästä on mm. Peter Schiff varoittanut useaan otteeseen. Kaveri joka ennusti nykyisen kriisin melko tarkkaan jo muutama vuosi takaperin, silloin hänelle naurettiin. Nyt hänelle nauretaan taas, kun kehtaa mennä arvostelemaan nykyistä talouspolitiikan hoitoa. Toki hänen retoriikassaan on messiiaan vikaa joka uppoaa helposti teokratiaan vajonneeseen kansaan.

Eivätkö nämä pätemättömyyden tasolleen päässet mahtimiehet ymmärrä, että rahapoliittisin keinon talous saadaan kyllä helposti kuralle, mutta samoilla lääkkeillä se ei sieltä enää ylös nouse? Jos ollaan korvia myöten veloissa, otetaan lisää velkaa, jotta tulevaisuudessa voidaan taas velkaantua. Sitä se on se elvytys. Ei ymmärrä. Vuosikausia jatkuneet virheinvestoinnit ovat rapauttaneet Amerikkalaisen teollisuuden. Tuotannon rattaat pitää saada kannattavasti käyntiin jotta varallisuus voi taas oikeasti kasvaa. Nyt on amerikkalaisten tehtävä jotain mistä muut ovat valmiit maksamaan, velka kun on huono vientituote. Se ei tapahdu painamalla dollareita konkurssikypsään autoteollisuuteen tai suojelemalla kilpailukyvytöntä tuotantorakennetta protektionismin keinoin.

Kirjoituksessa vilahtelee Amerikka ja dollarit. Samat teesit pätevät Eurooppaan, eivät täällä asiat sen paremmin ole. Zimbabwessa kaikki ovat miljonäärejä.

2.3 3009 annetussa tiedotteessa Raha-automaattiyhdistys ilmoittaa nostavansa automaattien päävoittoa 20 eurosta 50 euroon. Vastaavasti muita voittoja pienennetään, joten palautusprosentit pysyvät luultavasti ennallaan. Palautusprosentit pyörivät pelistä riippuen noin 90 % tuntumassa (http://www.rahapeliopas.fi). Tarkoituksena on tietenkin saada lisää vaihtoa peliautomaatteihin.

Peliautomaatteja on Suomessa yli 19000 ympäri maata. Ne koukuttavat peliongelmaisia kaikkein eniten. En tosin ymmärrä, miksi kukaan niihin syöttää senttiäkään rahaa. Voittaminen kun on mahdotonta. Samaan aikaan hallitusneuvos Jouni Laiho sisäministeriöstä puuhaa rajoituksia ulkomaille pelaamiseen mm. peliriippuvuussyistä. Tämä on niin loistava esimerkki kaksinaismoralismista, että sen voisi hyvin lisätä sanakirjaan selittämään termiä. Miksi rajoittaa ulkomaille pelaamista, kun peliongelmaiset jonottavat vuoroaan Renkomäen ABC:llä?

Jos tosissaan pyrkii voitolliseen vedonlyöntiin, niin haaveet voi samaten unohtaa jos tapoihin kuuluu pelata tällaisia pelejä edes huvimielessä. Satunnaiset onnistumisen ja epäonnistumisen tunteet, joita automaatit tarjoavat, ovat myrkkyä analyyttiselle vedonlyönnille joka vaatii säälimätöntä itsekuria.

Olen kyllä itsekin pelannut hedelmäpelejä. Olin 90 luvun alussa töissä huoltoasemalla, jossa näitä pelejä oli tarjolla. Kun peliautomaatista otti ylhäältä kiinni ja kaatoi sen itseään päin lattialle (varovasti), niin lokerosta putosi ulos markka. Tämän markan sitten pelasin ja hävisin. Tuskin onnistuu enää? Jo siihen aikaan kovimmat tuulipukupelaajat vaihtoivat illassa 800 markkaa rahaa peleihin.